Kuuluuko ihmisapinoille enemmän oikeuksia kuin muille eläimille?

Eläimille parempia olosuhteita ajavissa liikkeissä on usein erimielisyyttä siitä, tulisiko tietyille eläimille ajaa enemmän oikeuksia kuin toisille. Tai onko joidenkin eläinten tilanteen parantaminen tärkeämpää kuin muiden sen tähden, että ne edustavat tiettyä lajia. Pitäisikö keskittyä esimerkiksi nisäkkäiden asioiden ajamiseen kalojen ja nilviäisten hinnalla?
 
Julkisuuden taholta eläinaktivisteja ja –suojelijoita syytetään usein siitä, että kampanjointi keskittyy söpöihin ja pörröisiin eläimiin vähemmän mediaseksikkäiden lajien kustannuksella. Todellisuudessa monia medioita itseään tuntuvat kiehtovan enemmän tarinat vapautettujen koirien kuin vapautettujen kanojen kohtaloista. Mutta myös suuri osa eläinjärjestöissä toimivista ajaa esimerkiksi eläinkokeissa käytettyjen eläimien korvaamista niin kutsutuilla alemmilla lajeilla, muun muassa siirtymistä nisäkäskokeista kalakokeisiin, eräänlaisena pienempänä pahana.
Tämän ajattelumallin toista päätä edustavat liikkeet, joissa pyritään parantamaan nimenomaan kädellisten eläinten, ja erityisesti ihmisapinoiden, asemaa. Paraikaa on käynnissä Euroopan laajuinen kampanja kädellisten käytön kieltämiseksi eläinkokeissa. The Great Ape Project on jo vuosia ajanut tiettyjen ihmisoikeuksien kaltaisten oikeuksien myöntämistä ihmisapinoille, eli simpansseille, bonoboille, gorilloille ja orangeille. Näitä vaatimuksia perustellaan sillä, että apinat, erityisesti ihmisapinat, ovat erittäin älykkäitä ja sosiaalisia eläimiä ja että ne näin ollen voidakseen hyvin vaativat hyvin virikkeellisen elinympäristön. Samoin ajatellaan, että kyseisten lajien kärsimyskyky on suurempi kuin hermostoltaan yksinkertaisempien eläinten.
  
  

Olennaista kyky kärsiä
 
Tällainen ajattelutapa herättää myös aiheellista kritiikkiä. Ihmisoikeuksien kohdalla emme ajattele, että ne kuuluisivat vain älyllisiltä tai muilta suorituksellisilta kyvyiltään ”parhaimmille”. Pikemminkin hyvin pienet lapset, sairaat ja vammautuneet ovat erityisen suojelun kohteena. Toisaalta vaikeasti kehitysvammaiset ja esimerkiksi alaikäiset eivät omaa kaikkia samoja oikeuksia kuin aikuiset täysivaltaiset ihmiset. Olennaista on kyky kärsiä, ei se, kuinka vaikeista älyllisistä haasteista yksilö selviytyy, tai kuinka lujaa juoksee. Kiistämätöntä kuitenkin on, että ihmisen hoteissa marsulle on huomattavasti helpompaa järjestää turhasta kärsimyksestä vapaa elämä, jossa otus voi toteuttaa erilaisia käyttäytymistarpeitaan, kuin esimerkiksi sudelle tai norsulle. Oikeuksien vaatiminen yhtäläisesti kaikille eläimille on tärkeä päämäärä, jossa korostuu kaikkien kärsimyskykyisten olentojen oikeus turhasta kärsimyksestä vapaaseen, mielekkääseen elämään. Toisaalta eläinten jatkuva niputtaminen yhdeksi kategoriaksi, yhtenäiseksi ryhmäksi kasvien ja ihmisen välillä, latistaa eläinkunnan loputtoman monimuotoisuuden. Puhumme siitä, kuuluuko eläimillekin jotain ”oikeuksiksi” nimittämäämme, vai onko tämäntyyppiset arvot varattu ihmisille. Eläinoikeusfilosofiset artikkelit käynnistävät poikkeuksetta vastalausevyöryn, jossa korostetaan, että vain ihmisolennot kuuluvat oikeuksien ja velvollisuuksien piiriin, joten keskustelu eläinoikeuksista on vailla mieltä. Kuitenkin eläinkategorian sisällä ihmisapinat ja ihmiset muistuttavat toisiaan huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi norsut ja ahvenet toisiaan. Näin ollen keskustelun typistäminen ”ihmisoikeuksiin” ja ”eläinten” kohtelun pelisääntöihin on teennäistä. Samankaltaisia – siis arvokkaampia?
 

Olemme päätyneet kannattamaan yleismaailmallisia ihmisoikeuksia, jossa oikeudet kuuluvat myös niille ihmisille, jotka ovat meille hyvin vieraita: arvomaailmaltaan, kulttuuriltaan, ulkonäöltään, konkreettisesti – he ovat kaukana, emmekä tunne heitä. Silti koemme, että kaiken tuon toiseuden taustalla he ovat niin olennaisesti samanlaisesti tuntevia kuin me, ettemme halua heitä vahingoitettavan – vaikka he olisivat syyllistyneet rikoksiin, joita paheksumme. Tällainen tunne monilla ihmisillä on myös muita eläinlajeja kuin ihmisiä kohtaan: huolimatta siitä, että kyseessä ovat hyvin erilaiset olennot, ne herättävät tuttuuden tunteen ja kokemuksen kyvystään kärsiä. Tunteiden tausta ei ole mielivaltainen – taustalla on tietoa toisten eläinten kyvyistä ja tavoista, sekä usein myös omakohtaisia havaintoja muiden eläinten käyttäytymisestä; monet meistä tuntevat muiden eläinlajien edustajia myös persoonina ja tiedämme millaisia niiden yksilölliset taipumukset ovat.
 

Tässä tuttuuden tuntemuksessa piilee vaaransa: oletamme olennot sitä helpommin kaltaisiksemme (lue: yhtä älykkäiksi ja kokeviksi olennoiksi kuin me itse) mitä enemmän ne näyttävät meiltä. Ihonväriltään itsemmelaiset, pukeutumiseltaan ja koristautumiseltaan kaltaisemme – ne jotka tuntuvat kuuluvan meihin – ovat olleet suosiossamme aikakaudesta toiseen, muiden arvosta emme ole olleet niin varmoja. Samoin eläimistä kehittyneimmiksi meillä on taipumus olettaa ne, jotka muistuttavat käyttäytymiseltään itseämme ja joilta löytyvät silmä, silmä, nenä ja suu sekä raajat meille tutuilta paikoilta. Oudot otukset, joiden maailma aisteja myöten saattaa poiketa omastamme, ovat jääneet usein kiinnostuksen ulkopuolelle.
 
 

Häilyvä raja
 
Mutta tuttuuden tunteen kautta voimme myös lähteä purkamaan tuota monoliittista rakennelmaa nimeltä ”eläin”, jossa lukematon määrä elämisen muotoja on niputettu yhdeksi ja johon toistuvasti kuitenkin kiistämme itse kuuluvamme. Eläinkuntaan kuuluvia olentoja yhdistävät toisiinsa tietyt tekijät, jotka yhdistävät myös meidät tähän ryhmään. Eläinkunnan sisällä olentoja myös erottavat toisistaan monet tekijät: samoin kuin me poikkeamme orangeista poikkeavat myös muut eläimet toisistaan. Ihmisapinat ovat yksi selkeimpiä avaimia siihen kokemukseen, ettei ihmisten ja muiden eläinten välillä ole sellaista ylittämätöntä rajaa, joka epäisi kaikilta muilta kaiken sen, mikä meille kuuluu. Tutustumalla – suoraan tai kirjallisten ja kuvallisten dokumenttien välityksellä – kädellisten eläinten käyttäytymisen ja tunne-elämän rikkauteen perusteettoman vahva ihmis-eläinraja horjuu. Kun tuon rajan, ihmisen ja eläinten välille rakennetun kulttuurisen muurin, suhteeton valta-asema paljastuu, kysymykset myös kaikkien muiden eläinten kohtelun oikeutuksesta heräävät. Jos minussa on hyvin paljon samaa kuin gorillassa, niin kuinka paljon minussa on samaa ketun, kissan tai gibbonin kanssa? Kuka on se ensimmäinen eläin, jota voi kohdella kuinka tahansa, joka ei ole ollenkaan kuin minä?
 
 
SALLA TUOMIVAARA
 
 
Copyright © Animalia ry