Viidakkokanasta tehotuotantoon

Tuhansien lintujen tehotuotantokanalassa käy korvia huumaava kotkotus. Valaistussa hallissa muninta jatkuu vuorokauden- ja vuodenajasta riippumatta. Kanat elävät vieretysten häkeissä, joissa ne eivät mahdu juuri liikkumaan tai ojentamaan siipiään.
  
Kuluttajille kananmuna on niin arkinen elintarvike, että sen alkuperää harvoin pohditaan. Kaupassa on helppo valita halvin pakkauksista, joiden kaikkien kannessa kirmaavat iloiset piirretyt kanahahmot. Sillä, miten munat on tuotettu, on kuitenkin ratkaiseva merkitys lintujen hyvinvoinnille.

 
 
Ennen munaa oli kana
   
Maailmassa on tällä hetkellä yli 5 miljardia munijakanaa. Suomessa munijakanoja on 3,2 miljoonaa, joista 80% elää koko elämänsä häkissä noin A4-paperiarkin kokoisella alueella. Munia tuotetaan Suomessa vuosittain noin 57 miljoonaa kiloa (2006), mikä tarkoittaa noin 310 munaa kanaa kohti.
 
Nykyistä munantuotannon volyymiä tarkastellessa usein unohtuu siipikarjan todellinen alkuperä: Intian viidakoissa elää edelleen kanan kantamuoto, punainen viidakkokana (Gallus gallus), josta kaikki nykyisessä tehotuotannossa käytettävät kanarodut polveutuvat. Tutkimusten mukaan pienissä ryhmissä elävä lintu kesyyntyi paikoin ihmisasutusten lähelle jo 2000-2500 vuotta ennen ajanlaskun alkua.
 
Alun perin viidakkokanaa ihailtiin sen värikkään kiiltävän höyhenpeitteen vuoksi ja se kulkeutui kauppareittien mukana tuliaisena mm. Egyptiin, Iraniin, Irakiin sekä Kreikan ja Rooman valtakuntiin. Lintua pidettiin lähinnä lemmikkinä, kananmunia ei vielä mielletty elintarvikkeiksi ja kananlihaa syötiin harvoin.
  

 
Häkkituotanto yleistyy

  
Vielä 1900-luvun alkupuolella kananmunantuotanto perustui pienkanaloihin, joissa muutamia kanoja pidettiin ulkotarhassa muun tuotannon sivuelinkeinona. Kun maataloustuotanto alkoi erikoistua, kanaloiden koko kasvoi ja kanoja alettiin pitää pehkulla alustetuissa kanaloissa, joissa oli käynti pieneen ulkotarhaan.
 

1930-luvulla Yhdysvalloissa kehitettiin ensimmäiset puusta ja rautalangasta tehdyt häkit, joissa kanoja pidettiin yksittäin. Ruoka ja vesi, munien keruu ja ulosteiden siivoaminen tehtiin käsin. Kokonaan rautalangasta valmistetut munintahäkit yleistyivät 1930-40 –luvuilla Britanniassa. Lintuja kuitenkin usein kuoli ja ne vahingoittivat itsensä juuttuessaan kiinni häkin silmukoihin.
 
1950-luvulla rautalangasta tehdyt yksittäishäkit yleistyivät räjähdysmäisesti ympäri Eurooppaa ja tuotanto alkoi keskittyä häkkikanaloihin. 1950-luvun lopulla myös kahden ja useamman kanan pitäminen samassa häkissä yleistyi.

 
Pian huomattiin keskittämisestä aiheutuvat säästöt lämmityskuluissa ja häkkejä alettiin rakentaa useampaan kerrokseen sekä lintuja pitää entistä tiheämmin. Samoihin aikoihin keksittiin myös munimisen jatkuvan tehokkaampana, kun valoja pidetään pidempään päällä ja tämä johti ikkunattomien munintahallien yleistymiseen. Kesäisin halleissa täytyi turvautua ilmastointiin, jotta liialliselta lämmönnousulta vältyttäisiin. Tuloksena syntyivät nykyisenkaltaiset pitkälti automatisoidut munintahallit.
  
 

Luontaiset käyttäytymistarpeet eivät katoa

Voimakkaasta jalostuksesta huolimatta kanalla on edelleen tallella samat käyttäytymistarpeet ja vaistot kuin sen esiäidillä, viidakkokanalla. Useimmat näistä tarpeista estyvät osittain tai kokonaan häkkikasvatuksessa.

Kanoilla on voimakas tarve rakentaa itse pesänsä suojaiseen paikkaan. Pesänrakennus- ja munimisvietti on niin voimakas, että tutkimuksissa kanat ovat kulkeneet pesälleen häiriötekijöistä, kuten tahallaan aiheutetuista äkillisistä äänistä tai esteistä huolimatta. Perinteisissä häkeissä kanoilla ei ole mahdollisuutta rakentaa pesää, vaan munat vierivät liukuhihnalle, josta ne kerätään talteen.
 

Kanoilla on myös myötäsyntyinen tarve nokkia. Nokkimisen tarve ei vähene, vaikka ruokaa olisi jatkuvasti saatavilla. Häkkikanaloissa nokkimisen tarve näkyy häiriökäyttäytymisenä kuten lajitovereiden nokkimisena. Toisten kanojen nokkimisen on tutkimuksissa todettu merkittävästi vähenevän, jos häkkiin sijoitettaisiin esimerkiksi värikäs muovinpala, joka kiinnittää kanojen huomion. Monissa maissa nokkimista estetään katkaisemalla kanojen nokka, mikä aiheuttaa niille elinikäisen kivun. Suomessa toimenpide on kielletty. Liikkuminen, siipien levittely, maan kuopsuttelu ja hiekkakylpyjen ottaminen ovat kaikki sellaisia käyttäytymismuotoja, jotka kuuluvat kanojen perustarpeisiin. Luonnossa kanojen on todettu liikkuvan jopa 1,5 kilometriä päivittäin sekä pitävän huolta höyhenpeitteestään ottamalla hiekkakylpyjä, mikä tasoittaa höyhenten rasvapitoisuutta. Luonnossa kanat käyttävät suuren osan päivästä ravinnon etsimiseen ja välillä ne pysähtyvät aurinkoiselle paikalle. Auringossa oleskelulla on tärkeitä hormonaalisia merkityksiä: se laukaisee esimerkiksi kanojen munimisrytmin ja vaikuttaa vitamiinien imeytymiseen. Tehotuotannossa munimisrytmiä ylläpidetään keinovalaistuksella.
 
Kanat pyrkivät yöksi lepäämään ympäristöään korkeammalle, esimerkiksi puun oksalle, suojaan saalistajilta. Vaisto on tallella myös munijakanoilla, jotka stressaantuvat, jos kanalassa ei ole ortta, jolle ne pääsevät lepäämään. Myös tilanpuute aiheuttaa häkkikanoille merkittävää stressiä, mikä ilmenee häiriökäyttäytymisenä. Liikunnanpuute heijastuu heikkona luustorakenteena, mistä voi aiheutua mm. jalkamurtumia.
 
 
Virikehäkit eivät ratkaise ongelmaa
 

Eläinsuojelujärjestöjen painostuksen ja mielipidetiedusteluissa ilmenneen voimakkaan häkkikanaloiden vastustuksen seurauksena EU-direktiivi kieltää perinteiset häkit EU:n alueella vuoden 2012 jälkeen. Tämän jälkeen ainoa sallittu häkkimuoto on virikehäkki. Virikehäkit ovat hieman tavallisia häkkejä suurempia ja niissä on orsi ja alue, jossa on pehkua. Virikehäkeissä tullaan todennäköisesti pitämään nykyistä useampia kanoja yhtä aikaa, eivätkä ne tuo tilanahtauteen merkittävää parannusta. Kaikki kanat eivät mahdu myöskään lepo-orrelle yhtä aikaa, mikä olisi niiden ryhmäkäyttäytymisen kannalta tärkeää.
 
Vuoden 2012 jälkeen suurin osa tuottajista tullee siirtymään virikehäkki- tai lattiakanaloihin. Osa tuottajista siirtää tuotannon uusiin kerrosritiläkanaloihin. Kerrosritiläkanala on lattiakanalan muoto, jossa kanat voivat liikkua eri lattiakerrosten välillä. Eri tasot helpottavat luontaisen hierarkian toteutumista. Lattiakanaloissa kanat pääsevät aina liikkumaan vapaasti, niille on tarjolla munintapesä ja orsia, mutta hyvinvointiongelmia aiheuttavat silti tilanahtaus ja luonnottoman suuret ryhmäkoot. Lattiakanaloissa ryhmäkoot liikkuvat sadoissa ja tuhansissa kanoissa, kun luontainen ryhmäkoko olisi enintään 15 kanaa.
 
Tällä hetkellä Suomessa on noin 50 luomukanalaa. Luomukanaloissa kanat pääsevät ulos, mutta lintuinfluenssasäädösten myötä ulospääsyä on rajoitettu viime vuosina voimakkaasti. Luomukanalat ovat lattiakanaloita, joissa on pesät, orret, ikkunat ja ulkotarha. Kanat ruokitaan pääosin luomurehulla. Eläintiheys on enintään 5 kanaa / m² ja kokonaismäärä enintään 3000 yksilöä, mikä kuitenkin ylittää reilusti luonnollisen ryhmäkoon.
 

Siirtymävaiheessa kuluttajien paras keino vaikuttaa on valita kaupassa joko luomumunia tai korvata kananmunat kokonaan kasviperäisillä tuotteilla. Jos luomumunia ei löydy, kannattaa kauppiasta sinnikkäästi pyytää tilaamaan niitä!
Lisätietoa maaliskuussa alkavasta kampanjasta www.irtimunmunista.fi
 
 
EEVA SUHONEN
 
Copyright © Animalia ry