Eläinten moraalinen arvo

Eläinetiikasta puhuttaessa on hyvä keskittyä siihen, minkälainen eläinkuva taustalta löytyy. Henkilö, joka pitää sikaa typeränä olentona ei ole valmis marssimaan sian oikeuksien puolesta. Erityisesti kolme asiaa on näytellyt osaa eläinkuvassa: luonnonjärjestys, mentaaliset kyvyt ja käyttö. Eläimet nähdään ”vain” luonnon osina

 
Ajatus on usein ollut, että eläimet ovat ”toisessa todellisuudessa” ihmisiin nähden: eläimet ovat luonnon olioita, ihmiset kulttuurin. Luonto puolestaan on mielletty jopa kulttuurin vastakohdaksi. Kulttuurin ollessa ajattelun, moraalin ja yksilöllisyyden areena, on luonto mekanismien, kausaalisten lakien ja kokonaisuuksien sanelema. Luonto noudattaa ennaltamäärättyjä mekanismeja, jotka perustuvat vailla moraalia oleviin “luonnon lakeihin”, ja joiden puitteissa eliöt ovat yksilöiden sijaan osa lajeja ja ekosysteemejä. Tämä heijastuu eläinkuvaan. Eläinten “kuuluu” seurata mekaanisia viettejä, luonnon armottomia lakeja, ja olla alisteisia lajin hyvinvoinnille – eläimet eivät omaa mentaalisia tiloja tai ole yksilöitä, eikä moraali liity niiden kohteluun.
 
Tämä näkyy nykyajattelussa monin tavoin. Luontodokumentit kuvaavat eläimiä usein viettien vieminä otuksina, joiden elämä koostuu parittelusta ja saalistuksesta, ja joiden kohtaloa on arvioitava moraalin sijaan luonnonlakien näkökulmasta. Leijonayksilö on toisinto lajista “leijona”, ja sen yksilöllinen näkökulma jää puuttumaan (esimerkiksi uteliaisuus, muisti, oppiminen, tunteet, yms.).

Eläimiä pidetään alisteisina lajeihin nähden, ja “ylijäämäeläimiä” eläintarhoista luonnonsuojelupuistoihin voidaan tappaa lajipopulaation nimissä. Toisinaan suosituksena on jopa ollut, että vahingoittuneet tai pesästään pudonneet eläimet on jätettävä vaille huomiota, sillä “luonto hoitaa omansa”. Eläimet kuuluvat luonnonlakien piiriin, ja niiden arvottaminen on kirjaimellisesti “luonnotonta”.

 
Oikeuttaako ”luonnollinen”?

Yksi näkemys luonnonjärjestyksestä on ravintoketju, jossa vahvemmat käyttävät heikompia. Tätä pidetään oikeutuksena muiden eläinten käytölle, ja lihansyönti mielletään “luonnolliseksi”.

 
Ihmisen ja muiden eläinten jakaminen eri todellisuuksiin on vailla perustaa. Ihminen ei ole luonnosta erillinen olento, vaan yksi biologinen ja luonnonlakien alainen eläin muiden joukossa. Ihmisellä on kyky moraaliin, mutta moraali ei koske ainoastaan ihmistä. Moraalin sisältö ei rajoitu niihin, jotka ovat moraalisia sen enempää kuin tiede rajoittuisi koskemaan ainoastaan tutkijoita – kuten tiede, moraali on tapa hahmottaa todellisuutta, ja se voi kohdistua mihin tahansa todellisuuden osaan. Moraalinen pohdinta onkin ulotettava myös muihin eläimiin. Samalla on muistettava, että myös eläinten jättäminen moraalin ulkopuolelle on moraalinen kommentti. Arvottaminen ei tarkoita ainoastaan arvon antamista, vaan myös sen kieltämistä.

Näkemyksen sisällä se, miten asiat ovat, rinnastetaan siihen, miten niiden tulisi olla: koska ihminen on syönyt eläimiä historiassa, tulee näin olla myös nyt. Tietyn käytänteen olemassaolo ei kuitenkaan ole sille oikeutus, ja tosiasian sekä arvon välillä on ero (muutoin voisimme väittää, että koska ihminen on usein väkivaltainen, ihmisen myös tulisi olla tätä).
 
Samalla luonnon toimintaa pidetään moraalisena perusteena: koska luonto toimii tietyllä tavalla, on myös ihmisen toimittava näin. Miksi moraaliseen ajatteluun kykenemätön asia kuitenkaan olisi moraalin esikuva? Susi ja ihminen syövät lampaita eri syistä. Luonnossa pätee välttämättömyyden laki, ja eri oliot toimivat siten, kuten on välttämätöntä niiden selviytymisen kannalta. Ihmiset kuitenkin seuraavat eläinten käytössä usein välttämättömyyden sijaan erilaisia periaatteita (esimerkiksi ”ihminen on oikeutettu syömään lihaa”), ja tuhlaavat resursseja eläintuotantoon sen sijaan, että valitsisivat hyvinvointinsa kannalta mielekkäämmän ja helpomman vaihtoehdon. Meidän ei ole nykypäivänä välttämätöntä syödä lihaa, mutta me päätämme tehdä niin kaikesta huolimatta, itse luomiamme periaatteita seuraten.
 
 
Eläintutkimus osoittaa, että eläimillä on kykyjä
 
Usein ajatellaan, että eläimillä on korkeintaan kyky tuntea kipua, mutta ei muita mentaalisia kykyjä. Tämä on johtanut siihen, että eläinten arvoksi nimetään käyttöarvo (sika lihan lähteenä), osittainen arvo (peura lajin edustajana), tai rajattu arvo (velvollisuudet sikaa kohtaan rajoittuvat sen kykyyn tuntea kipua, ja sikoja voidaan esimerkiksi tappaa kunhan se tehdään kivuttomasti). Eläimiltä puuttuu yksilöarvo, ja sitä korostavien ihmisten väitetään nojaavan virheelliseen eläinkuvaan ja “inhimillistämiseen”. Usein syyksi moiselle erheelle tarjotaan tunteellisuutta, lapsellisuutta, naissukupuolta, mielenterveysongelmia, tai kaupunkilaisuutta.

 
Antropomorfismin (inhimillistämisen) rinnalla voidaan puhua “mekanomorfismista”, joka tarkoittaa eläinten virheellistä lukemista mekaanisiksi olennoiksi. Eläintutkimus on tuonut esille hämmästyttäviä tuloksia eläinten kyvyistä. Tietoisuus, joka tarkoittaa kykyä kokea todellisuus jonkinlaisena, on eläinkunnassa varsin laajalle levinnyt kyky. Siihen liittyvät tunteet on löydettävissä aina linnuista nisäkkäisiin, matelijoihin ja jopa kaloihin saakka.
 

Samoin muisti (esimerkiksi lampaat muistavat jopa 50 lajikumppanin kasvot kahden vuoden jälkeen), oppiminen (koomista kyllä, siat oppivat esimerkiksi yksinkertaisia tietokonepelejä), ja kommunikointi ovat yleisiä. Kanat varoittavat lajikumppaneitaan vaaran suunnasta ja laadusta, sekä opettavat jälkikasvulleen jyvälaatujen saloja – kukot puolestaan osaavat huijata pahaa-aavistamattomia naaraita luokseen ruokahuutojen avulla. Kanat ja pulut myös oppivat jopa abstrakteja käsitteitä (kuten “symmetria”).

 
Nämä kyvyt jättävät vähän tilaa tulkinnalle. Eläimet ovat yksilöitä, jos ne kykenevät kokemaan ja suuntaamaan toimintaansa tuon kokemuksen perusteella (ne eivät ainoastaan ”ole elossa”, vaan ”elävät”). Lehmä nuuhkii siksi, että se on utelias ja koira haukkuu siksi, että se pelkää. Niillä on myös yksilöarvoa, sillä kokemuksellisuus johtaa siihen, että niiden hyvinvointi tulee ottaa huomioon moraalisessa mielessä: kokemuksellisuus erottaa lehmän porkkanasta tai marjapensaasta.
 
 
Käyttötarkoitus määrittelee eläimen arvon
 
Eläinten kyvyt ja arvo sivuutetaan usein käyttötarkoituksen vuoksi. Eläimiä ei arvioida omina olentoinaan, vaan käytön näkökulmasta – lehmä ei ole tietoinen olento, vaan otus, josta saadaan maitoa. Eläimet kuuluvat erilaisiin luokkiin (kuten “tuotantoeläimet”, “lemmikkieläimet”, “riistaeläimet”, “koe-eläimet”), ja tuon luokan perusteella eläinkuva on erilainen ja usein ristiriitainen.
 
Kuten eräs eläintutkija on tokaissut, me näemme vähiten kykyjä niissä eläimissä, joita syömme eniten, ja esimerkiksi lehmä onkin “vain lehmä”, kun taas koira on parhaimmillaan yksilö. Samalla moraalinen arvo vaihtelee roimasti. Eläinsuojelulait kertovat tästä: me voimme myrkyttää villirottia ja katkoa koerottien luita, mutta emme voi tehdä samaa lemmikkirotalle; samoin me voimme pitää sikaa ahtaassa karsinassa ja syödä sen avattuamme sen kurkun, mutta me emme voi menetellä samoin koiran suhteen.
 
Käyttö määrittää eläinkuvaa ja moraalista arvoa. Nykypäivänä eläinten arvo onkin usein alisteinen suhteessa esimerkiksi saatavaan taloudelliseen hyötyyn. Turkistarhaus on tästä erityisen selkeä esimerkki. Moraali on muuttumassa Haasteena on eläinten yksilöarvon esilletuominen. Eläin on otettava lukuun yksilönä ja sen kaikki tarpeet on huomioitava sen sijaan, että se olisi alisteinen lajille, arvokas pelkästään kivun kautta, tai toissijainen hyötyyn nähden. Tämä asettaa niin turkistarhauksen, eläintuotannon kuin eläinkokeetkin kyseenalaiseen valoon. Suurta osaa asennemuutoksessa näyttelee eläinkuvan muuttaminen. Eläinten yksilöllisyys ja kyvyt on tuotava esille uudestaan ja uudestaan. Kenties jonakin päivänä sika ei ole enää “vain sika”. Sitä ennen edessä on kuitenkin paljon työsarkaa, johon jokaisen tulisi ottaa osaa parhaan kykynsä mukaan.
 
 
Elisa Aaltola