Lypsylehmät
Lypsylehmien kasvatusolot
Suomessa elää noin 900 000 nautaa, joista noin 290 000 on maidontuotannossa olevia lypsylehmiä (12/2008). Lypsylehmien lukumäärä on vähentynyt tasaisesti 1960-luvun keskivaiheen reilusta miljoonasta lehmästä nykyiseen alle kolmasosaan tästä määrästä. Maidontuotantoon kasvatettavia nuoria lehmiä eli hiehoja on lypsykarjatiloilla noin 130 000. Suomen lypsylehmistä on ayrshirerotuisia noin 70 %, holstein-friisiläisiä noin 30 % ja vain noin 1 % alkuperäistä suomenkarjaa.
Maitotilojen määrä on puolittunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Samassa ajassa lehmäkohtainen maidontuotos on kuitenkin kasvanut huomattavasti. 1972 keskimääräinen maitotuotos lehmää kohden oli vajaa 3 900 litraa ja vuonna 2007 se oli lähes 7 800 litraa. Lypsykarjatilat vähenevät edelleen nopeasti ja niiden keskimääräinen koko kasvaa. Tästä kehityksestä huolimatta tuotanto perustuu Suomessa edelleen kansainvälisesti verrattuna varsin pieniin yksiköihin: keskikokoisella maitotilalla on 25 lypsylehmää
Maidontuotanto rasittaa lehmiä
Lehmät tuottavat muiden nisäkkäiden tavoin maitoa jälkeläisiään varten. Jalostamalla on kuitenkin saatu aikaan nautarotuja, jotka tuottavat maitoa moninkertaisesti vasikan ravinnontarpeeseen nähden. Lypsylehmien maidontuotannon ylläpitäminen edellyttää, että lehmä poikii vasikan kerran vuodessa. Runsaimmin lehmä tuottaa maitoa heti poikimisen jälkeen, mutta säännöllisesti lypsettyjen ja runsaasti ruokittujen lehmien maidontuotanto jatkuu seuraavan tiineyden loppupuolelle saakka. Vähän ennen poikimista maidon tulo ehtyy ja lehmän sanotaan olevan ummessa.
Lehmät saatetaan kantaviksi yleensä keinosiemennyksellä, ensimmäisen kerran reilun vuoden ikäisinä hiehoina. Tiineys kestää yhdeksän kuukautta, joten hiehot poikivat noin parivuotiaina. Uudelleen lehmä tiineytetään noin kolme kuukautta poikimisesta. Lypsylehmät päätyvät nykyisin teurastettavaksi keskimäärin 4-vuotiaina, vain kahden poikimisen jälkeen. Nautojen luontainen elinikä olisi parikymmentä vuotta ja lehmää voidaan pitää täysikasvuisena vasta juuri noin 4 vuoden iässä.
Runsas maidontuotanto rasittaa lehmiä, ja ne kärsivät esimerkiksi utaretulehduksista. Utaretulehdukset ovat nimenomaan runsastuottoisten lehmien riesa. Liikunnan puute ja huono hygienia lisäävät sekä utaretulehdusten että kivuliaiden sorkkasairauksien riskiä. Nämä ovatkin hedelmällisyysongelmien lisäksi yleisimpiä syitä lypsylehmien poistoon.
Nopea vieroitus vierihoidon sijasta
Lypsylehmät eivät yleensä saa hoitaa omia jälkeläisiään, vaan emo ja vasikka erotetaan usein heti tai viimeistään pari vuorokautta poikimisen jälkeen. Sekä emä että vasikka kärsivät erottamisesta: emällä on synnytyksen jälkeen voimakas tarve hoitaa vasikkaansa ja vasikalla puolestaan tarve imeä emäänsä ja olla sen seurassa. Vasikan nuoleminen nopeuttaa sekä lehmän että vasikan aineenvaihduntaa ja palautumista synnytyksestä. Ternimaidon eli synnytyksen jälkeen erittyvän ensimaidon ravinto- ja vasta-aineet ovat tärkeitä vastasyntyneen vasikan terveydelle.
Vasikan ja emän pitäminen yhdessä muutamia päiviä poikimisen jälkeen on eläinsuojeluasetuksen suositus, joka useimmissa navetoissa jää poikimakarsinan puuttuessa toteutumatta. Joillakin edistyksellisillä tiloilla vasikat saavat imeä emänsä maitoa useiden viikkojen ikäisiksi. Maidontuotantoon tällä ei ole suurta vaikutusta, mutta pidempi vierihoito ehkäisee utaretulehduksia. Luontaisesti emo vierottaisi vasikan asteittain noin 8-11 kuukauden iässä.
Vasikoiden ja nuorkarjan olosuhteet
Emon seurasta vieroitetut vasikat kasvatetaan maitotiloilla useimmiten aluksi yksittäiskarsinoissa. Ryhmäkasvatus on vasikoille tärkeää sosiaalisen käyttäytymisen oppimisen vuoksi ja ne voitaisiin siirtää yhteiskarsinaan jo muutaman päivän ikäisinä suoraan poikimakarsinasta. Toimiva ryhmäkasvatus edellyttää riittävästi tilaa vasikoiden yhtäaikaiseen lepoon ja ruokailuun, sekä karsinoiden kertatäyttöisyyttä tartuntatautien ehkäisemiseksi. Eläinsuojelusäädösten mukaan yli 8 viikon ikäistä vasikkaa on kasvatettava ryhmäkarsinassa ja sitä nuoremmillakin vasikoilla tulee olla mahdollisuus nähdä ja kosketella lajitovereitaan. Monilla tiloilla vasikoita pidetään kuitenkin yksinään umpiseinäisissä karsinoissa ilman perusteltua eläinlääketieteellistä syytä.
Vasikoiden olosuhteet ovat monesti puutteelliset myös vähäisen kuivituksen ja tilanahtauden vuoksi. Säädösten mukaisissakaan karsinoissa vasikoiden ei ole aina mahdollista ojentaa raajojaan makuulla olleessaan. Alle 150-kiloisella vasikalla tulee olla ryhmäkarsinassa tilaa vähintään 1,5 m². Kiinteää pohjaa tai edes makuualuetta ei vasikkakarsinoilta vaadita, vaikka lämmin ja vedoton makuupaikka olisi vasikoiden hyvinvoinnin kannalta tärkeää ja rakolattia on liikkumaan opettelevalle hankala alusta. Leikki on tärkeä osa vasikan käyttäytymistä, mutta siihen on harvoin riittävästi tilaa.
Vasikat nupoutetaan nykyisin hyvin yleisesti, eli niiltä poistetaan sarven aiheet polttamalla. Nupoutus on vasikalle kivulias ja toteutukseltaan hankala toimenpide, mutta eläinsuojelusäädösten mukaan sen saa tehdä pätevä henkilö alle neljän viikon ikäiselle vasikalle ilman kivunlievitystä. Sarvien poistamista pidetään jopa hyvinvointitoimenpiteenä ja sitä perustellaan eläinten käsittelyn helpottumisella ja sarvien aiheuttamien vaurioiden ehkäisyllä. Sarvelliset lehmät ovat vaativampia kasvatettavia nykyisissä navettaolosuhteissa.
Emoistaan vieroitettujen vasikoiden tyydyttymätön imemistarve aiheuttaa usein ongelmia, kun vasikat oirehtiessaan imevät mitä tahansa nisäkorviketta, esimerkiksi toisia vasikoita tai karsinarakenteita. Vasikoiden juoton on tapahduttava riittävän hitaasti. Tuttisanko on emän nisän jälkeen paras vaihtoehto. Ryhmäkasvatuksessa käytetään usein yhteistä juottoautomaattia, jolloin yhtäaikainen juominen ei ole mahdollista. Tällöin on huolehdittava siitä, että kaikki vasikat oppivat käyttämään automaattia ja tarjottava lisäksi huvitutteja tyydyttämään imemistarvetta.
Poikimattomia hiehoja ja nuorkarjaa eli yli puolivuotiaita nautoja kasvatetaan yleisimmin parteen kytkettynä. Alle puolivuotiaita vasikoita ei saa pitää kytkettynä kuin korkeintaan tunnin kestävän hoitotoimenpiteen ajan. Kuivitettu ryhmäkarsina olisi hiehoillekin suositeltavin ympäristö, sillä ne tarvitsevat sosiaalista kokemusta pärjätäkseen lehmien joukossa.
Parsinavetassa lehmiä pidetään kytkettyinä
|
|
Lehmä on sosiaalinen eläin, jolle on erittäin tärkeää päästä kanssakäymiseen lajitovereidensa kanssa. Luontaisesti naudat laiduntavat laumoina laajoilla alueilla. Suurin osa eli noin 80 % suomalaisista lypsylehmistä elää kytkettynä parsinavetassa, jossa luontainen käyttäytyminen ei ole mahdollista. Liikkumisen ja sosiaalisen kanssakäymisen lisäksi kytkyet rajoittavat nautojen kehonhoitoa ja makuulle asettumista.
Parsinavetassa lehmät seisovat koko talvikauden betonialustalla, joka voi olla osittain ritilää. Kova alusta vaikeuttaa lehmän makuulle menoa ja aiheuttaa hiertymiä. Pehmeä olkikuivitus olisi lehmälle mieluisin alusta. Navetoissa, joissa on lietelantajärjestelmä, parren runsasta kuivitusta kuitenkin vältetään. Kuminen parsimatto on kompromissiratkaisu.
Lehmien koon kasvaessa jatkuvasti jalostuksen myötä parret ovat monissa navetoissa jääneet liian lyhyiksi, jolloin lehmät joutuvat seisomaan takajalat lantakourussa, makaaminen on epämukavaa ja lehmät likaantuvat. Liian lyhyet parret myös altistavat utare- ja sorkkavaurioille. Pakollinen toimettomuus aiheuttaa parteen kytketyille lehmille stressiä, joka oireilee tyypillisesti kaavamaisena kielenpyöritysliikkeenä. Stereotyyppinen kielenpyöritys voi olla myös oire siitä, etteivät lehmät saa riittävästi karkeaa korsirehua märehdittäväkseen.
Pihatossa liikkuminen on vapaampaa
Yleistymässä olevat pihattonavetat ovat lehmille selvästi parsinavettaa lajinmukaisempi ympäristö. Pihatossa lehmät saavat vapaasti liikkua makuuparsien, ruokintatilan ja lantakäytävän välillä sekä seurustella keskenään. Lypsäminen tapahtuu erityyppisillä lypsyasemilla. Jos käytössä on lypsyrobotti, lehmien on mahdollista käydä lypsyllä varsin vapaasti. Lehmät saavat myös yleensä poikia vapaana erillisissä poikimiskarsinoissa. Tilaa on pihatoissakin kuitenkin yleensä varsin vähän.
Vaikka pihatoissa lehmät saavat liikkua, niissäkin sorkka- ja jalkaongelmat ovat yleisiä. Hyvä hygienia ja pehmeät parret ovat tärkeitä tekijöitä sorkka- ja utareterveydessä. Koska pihattonavetoissa eläinmäärät ovat yhä suurempia ja toimintaa automatisoidaan yhä pidemmälle, eläinten yksilöllinen tarkkailun ja hoidon toteutuminen riippuu paljon hoitajan viitseliäisyydestä. Suuret automatisoidut tilat ovat myös haavoittuvaisia häiriötilanteissa, joissa tekniikka ei jostain syystä toimikaan.
Lypsylehmien yleisin pihattotyyppi eli makuuparsipihatto eroaa ulkonäöltään parsinavetasta lähinnä leveämpien käytävien ja erillisten ruokintatilojen osalta. Käytävät ovat lannanpoistojärjestelmän vuoksi yleensä ritiläpohjaisia, mikä vaikeuttaa eläinten liikkumista. Alun perin pihatolla on tarkoitettu kuivikepohjaista lantanavettaa, mutta tällaiset täyskuivitetut pihatot, joissa paksu olkipohja tyhjennetään vain kerran vuodessa, ovat lypsykarjoilla harvinaisia. Osittain kuivitetut ratkaisut ovat myös mahdollisia. Pihatot voivat olla joko lämmitettyjä tai niin sanottuja kylmäpihattoja, joissa vain vasikka- ja sairasosastot ovat lämpimiä. Kylmäpihatoissa naudat voivat kulkea vapaasti suojaisan navetan ja ulkona olevan jaloittelutarhan välillä ja ne ovat usein kuivikepohjaisia. Kylmäpihatot ovat lehmien hyvinvoinnin kannalta hyvä ratkaisu, mutta niitä on Suomessa vasta hieman yli 300.
Tilanahtaus aiheuttaa ongelmia pihatoissa. Naudoilla on vankka keskinäinen arvojärjestys, ja etenkin alempiarvoiset eläimet kärsivät ahtaudesta. Ongelmia syntyy, ellei kaikille lehmille ole makuuparsipaikkaa tai käytävillä ei ole riittävästi tilaa väistämiseen. Korsirehua on pihatoissa yleensä vapaasti saatavilla, mutta rehuautomaatilla aiheutuu usein kilpailua ja häirintää, koska yhtäaikainen ruokailu ei ole mahdollista.
Tilanahtauden aiheuttamia ongelmia on totuttu ratkomaan poistamalla pihattolehmien sarvet joko nupouttamalla sarven aiheet pikkuvasikoilta tai myöhemmin katkaisemalla sarvet ennen pihattoon siirtämistä. Sarvellisten lehmien pihattokasvatus olisi mahdollista, mutta sarvelliset lehmät vaativat nupoja enemmän tilaa. Suomessa käytettävän lypsykarjan valtarodut ovat sarvellisia, mutta alkuperäinen maatiasrotu suomenkarja on yleensä luonnostaan nupoa.
Vaikka pihatoissa lehmät saavat liikkua, sorkka- ja jalkaongelmat ovat yleisiä parsinavettaa huonomman hygienian ja liian kovan lattiamateriaalin vuoksi. Hyvä hygienia ja pehmeät parret olisivatkin tärkeitä sorkka- ja utareterveydelle. Koska pihattonavetoissa eläinmäärät ovat yhä suurempia ja toimintaa automatisoidaan yhä pidemmälle, eläinten yksilöllisen tarkkailun ja hoidon toteutuminen riippuu paljon hoitajan viitseliäisyydestä. Suuret automatisoidut tilat ovat myös haavoittuvaisia häiriötilanteissa, joissa tekniikka ei jostain syystä toimikaan.
Niin sanotuissa vapaaparsi- ja syöttöparsipihatoissa lehmien liikkuminen on hyvin rajoitettua. Ne muistuttavat nautojen näkökulmasta enemmän parsinavettaa, sillä niissä ei ole erillistä makuu- ja ruokintatilaa vaan lepääminen ja syöminen tapahtuvat samassa parressa.
Jaloittelu ja laiduntaminen
 |
Vuodesta 2006 alkaen kaikkien maidontuotantoa varten pidettävien lehmien ja hiehojen, joita pidetään muuten kytkettyinä, on pitänyt päästä laitumelle tai ”muuhun tarkoituksenmukaiseen jaloittelutilaan” vähintään 60 päivänä touko-syyskuun välisellä laidunkaudella. Tästä jaloittelua koskevasta vaatimuksesta voidaan kuitenkin myöntää määräaikainen vapautus silloin, kun jaloittelun järjestäminen on ”käytännössä mahdotonta”, eli jos tilalla ei ole käytettävissään sopivaa laidunta, tai jos muuta jaloitteluun soveltuvaa tilaa ei ole mahdollista kohtuudella järjestää, tai jos vaatimuksen noudattaminen on kohtuutonta liikenteeseen, maastoon tai etäisyyteen liittyvistä syistä.
Vähäisemmästäkin jaloittelusta on etua, mutta erityisesti laidunnus kohentaa lypsylehmien hyvinvointia monella tavoin. Liikunta joustavalla alustalla parantaa sorkkaterveyttä ja lihaskuntoa. Laitumella lehmät voivat elää sosiaalista laumaelämää, syödä ja märehtiä vapaasti ja ne mahtuvat esimerkiksi lepäämään täysin ojentautuneina. Osa-aikainenkin laiduntaminen parantaa lehmien tuotosta, sillä tuore ruoho on naudalle parasta ravintoa. Joillakin tiloilla naudoilla on mahdollisuus ulkoiluun myös talvella navetan yhteydessä olevassa jaloittelutarhassa. Jos naudat totutetaan vähitellen viileneviin olosuhteisiin, kuivat pakkaskelit eivät ole niille mitenkään haitallisia.
Luomulehmien olosuhteet
Luomumaidon tuotannossa nautojen tilavaatimukset ovat noin kolmasosan suuremmat tavanomaiseen tuotantoon annettuihin suosituksiin verrattuna ja vaatimukset ovat tiukemmat vuoden 2000 jälkeen rakennetuille tuotantotiloille. Vähintään puolet lattiapinta-alasta tulee olla kiinteää.
Vuoden 2013 loppuun asti kestävän siirtymäkauden ajan luomulehmiä saa pitää parsinavetassa poikkeusluvan turvin, mutta tällöin eläinten on päästävä kesällä laitumelle ja ulos jaloittelemaan ympäri vuoden vähintään kaksi kertaa viikossa. Poikivaa lehmää ei saa pitää kytkettynä. Pihatoissa kasvatettavat luomulehmät voivat joillakin tiloilla olla talvikauden sisällä, mutta laidunkaudella kaikkien luomunautojen on päästävä päivittäin laitumelle.
Eläimet ruokitaan pääsääntöisesti omalla tilalla kasvatetulla luonnonmukaisesti tuotetulla rehulla ja lajinmukaisen karkearehun käyttöä korostetaan. Yli viikon ikäisiä vasikoita ei luomutuotannossa saa kasvattaa yksittäiskarsinassa ja luomuvasikat saavat oman lajinsa maitoa 3 kuukauden ikään asti. Oman emänsä utareista ne saavat usein imeä maitoa 3-5 päivän ternimaitovaiheen ajan. Joillain tiloilla käytetään vasikoiden hoitajina vastapoikineita imettäjälehmiä, jotka oman vasikkansa lisäksi imettävät kolmea muuta vasikkaa. Vasikoiden nupoutuksessa eli sarvenaiheiden polttamisessa on käytettävä anestesiaa ja kivunlievitystä.
Vuonna 2007 Suomessa tuotetusta maidosta luomumaidon osuus oli reilun prosentin eli 26,8 miljoonaa litraa.
Lähteet:
Aho, Pirjo: Lähiympäristön vaikutus vasikoiden ja lihanautojen hyvinvointiin. Nauta- ja sikatilan olosuhdeopas. 2002.
EU eläinsuojelutarkastukset
Holmström, Maj-Hild: Muunneltavat tilat tarpeen emolehmänavetassa. KMVET 20.3.2005.
Holmström, Maj-Hild: Parsinavetta. Nauta- ja sikatilan olosuhdeopas. 2002.
Holmström, Maj-Hild: Pihatot. Nauta- ja sikatilan olosuhdeopas. 2002.
Hänninen, Laura, Satu Raussi ja Helena telkänranta: Nauta. Hyvinvoiva tuotantoeläin. Pro Agria 2005.
Kivinen, Tapani, Ahokas, Jukka, Poikalainen, Väino, Teye, Frederick, Hautala, Mikko, Tamminen, Petro, Veermäe, Imbi, Pajumägi, Aime´: Kylmäpihattojen toimivuus Suomessa ja Virossa. MTT:n selvityksiä 155. 2008
Kreijula, Mariia: Hyvän sorkkahoidon merkitys lypsykarjatilalle. Opinnäytetyö. Maaseutuelinkeinojen koulutusohjelma. Mustiala 18.05.2006
Luonnonmukaisen tuotannon ohjeet – eläintuotanto. Evira 2009.
Maatilatilastollinen vuosikirja 2005.
Maitomaa Suomi - Loppuraportti, Maidontuotannon tulevaisuuden vaihtoehdot -työryhmä: Helsinki 2008. Työryhmämuistio mmm 2008:6
Mälkiä, Pirjo: Nupoutus kannattaa. KM VET 6/2005
Pihatto on hyvä lehmille, huono sorkille. KM VET 1/2003
Tavoitteena terve ja hyvinvoiva nauta. Elintarviketurvallisuusvirasto Evira 2008.
Terve lehmä tekee tuplasti vasikoita. Suomen Rehun Acetona Terveysohjelma.
Tirkkonen, Maria ja Maj-Hild Holmström: Lähiympäristön vaikutus lypsylehmien ja hiehojen hyvinvointiin. Nauta- ja sikatilan olosuhdeopas. 2002.
Utaretulehduksen ehkäisy kannattaa. KMVET 20.7.2003.
Valros, Anna: Emon ja jälkeläisen suhde on tärkeä. KM VET 6/2003