Minkki

Minkki on näätäeläimiin kuuluva, alun perin pohjoisamerikkalainen laji. Luonnossa minkki suosii

vedellistä ympäristöä ja on taitava uimari. Se pitää erityisesti sellaisista vesistöpaikoista, joissa on runsas kasvillisuus sekä maalla että vedessä. Myös kiipeileminen kuuluu minkin luontaisiin elintapoihin.

Minkin luontainen elinpiiri, kuten joenranta, voi olla pituudeltaan useita kilometrejä. Minkit tekevät kuitenkin aika ajoin varsinaiselta asuinalueeltaan myös hyvin kauas ulottuvia retkiä. Erityisesti kiima-aikana uros voi jättää reviirinsä ja lähteä vaeltamaan kauemmaksi. Minkki liikkuu enimmäkseen illan hämmärtyessä sekä öisin.

Minkki käyttää pesänään luonnononkaloita, jotka se vuoraa ruoholla, höyhenillä ja karvoilla. Poikaset syntyvät yleensä huhtikuussa ja poikueessa on noin 4-6 pentua. Minkkinaaras imettää jälkeläisiään puolisentoista kuukautta. Jo varsin pienestä alkaen pennut opettelevat emonsa johdolla pyytämään itsekin ravintoa. Imetyskauden päätyttyä ne osaavat saalistaa itsenäisesti.

Talvisin minkin ruoka koostuu pääasiassa kalasta, mutta kesäisin siihen kuuluu myös nisäkkäitä, lintuja, sammakoita, rapuja sekä hyönteisiä. Suomessa nyt luonnonvaraisina elävät minkit ovat alun perin turkistarhoilta karanneiden minkkien jälkeläisiä.  
 

Ketut

Kun turkisten häkkikasvatuksen yhteydessä puhutaan ketuista, tarkoitetaan useita eri koiraeläinlajeja. Suomessa kasvatetaan "ketun" nimikkeellä kahta lajia: naalia (Alopex lagopus) ja kettua eli punakettua (Vulpes vulpes) sekä näiden risteytyksiä. Esimerkiksi Pohjois-Amerikassa kasvatetaan häkeissä myös eräitä muita kettulajeja.

Naali eli sinikettu

Naali on koiraeläin, jota esiintyy luonnossa lähinnä pohjoisella tundralla. Naalit elävät luonnossa usein yhteisöinä, jotka syntyvät siten, että osa poikasista jää aikuistuttuaankin vanhempiensa seuraan. Asuinpaikakseen luonnonvaraiset naalit kaivavat laajoja maanalaisia tunneliverkostoja, jotka voivat laajeta kokonaisiksi "naalikaupungeiksi". Naalin levinneisyysalue on koivurajan yläpuolella.

Naali elää yksikseen tai pareittain. Lisääntymiskauden alkaessa helmikuussa naalipari perustaa reviirin, jota ne ylläpitävät poikaskauden ajan ja jonka rajat ne merkitsevät hajumerkein. Toukokuun loppupuolella naalipariskunta synnyttää 5–10 poikasta. Poikaset pysyvät pesän ja vanhempiensa lähettyvillä alkusyksyn ja osa poikasista voi jäädä aikuistuttuaankin vanhempiensa seuraan.

Naali on aktiivisimmillaan hämärissä, jolloin se tulee esiin etsimään ruokaa. Sen pääravintoa ovat tunturisopulit ja jossain määrin myös myyrät. Naali on luonnossa erittäin uhanalainen laji, joka ei ole lisääntynyt Suomessa luonnonvaraisena enää vuosiin. Häkkikasvatuksessa naalia kutsutaan nimityksellä sinikettu. Suurin osa suomalaisten turkistarhojen ketuista on sinikettuja.

Punakettu eli hopeakettu

Punakettu kuuluu koiraeläimiin. Se elää luonnossa joko yksinään tai usein pieninä perheryhminä. Perheryhmät syntyvät, kun osa naaraspuolisista jälkeläisistä jää pysyvästi emonsa seuraan. Nuorilla uroksilla on sen sijaan voimakas vaistomainen tarve vaeltaa ensimmäisenä syksynään pois synnyinseudultaan. Pesäpaikakseen punaketut kaivavat maanalaisen luolan, joka voi olla myös mäyrän tai jonkun muun eläimen valmiiksi kaivama onkalo. Pesää käyttää usein useampi kettusukupolvi peräkkäin.

Ketut elävät metsissä, pelloilla ja niityillä ja entistä useammin myös kaupunkialueella. Ketun luonnollinen reviiri on noin 20 km²:n laajuinen. Ketun ravinto koostuu lähinnä jyrsijöistä, mutta sille kelpaavat myös kasvit. Kettu jahtaa hiiriä, jäniksiä, kanalintuja ja kaloja. Ketun tyypillinen saalistustapa on vahtia jyrsijän kololla ja hyökätä salamannopeasti saaliin kimppuun sen tullessa ulos aukosta.

Kettu ei ole laumaeläin. Se viihtyy luonnossa joko yksinään tai perheen kesken. Yleensä uros ja naaraskin asuvat yhdessä vain lisääntymisaikaan ja poikasten ollessa pieniä. Uroskettu osallistuu tällöin jälkikasvunsa huoltoon ja kasvattamiseen ja ottaa poikaset mukaansa pyyntiretkille. Osa naaraspuolisista jälkeläisistä voi sen sijaan jäädä pysyvästi emon seuraan.

Häkkikasvatuksessa punaketusta käytetään nimitystä hopeakettu. Nimitys tulee ketun värimuunnoksesta, joka on myös tämän lajin yleisimmin häkeissä kasvatettu värimuoto.

"Sinihopeakettu" on häkkioloissa keinosiemennyksellä aikaansaatu siniketun ja hopeaketun risteytys, jollaista luonnossa ei normaalisti esiinny. Nämä lajiristeykset eivät kykene lisääntymään ja sinihopeapoikaset ovat usein hyvin aggressiivisia. Niiden kesken esiintyy muun muassa kannibalismia.
  

Supikoira

Supikoira (Nyctereutes procyonoides), josta turkistuottajat käyttävät myös nimeä suomensupi, on alun perin itäaasialainen koiraeläin. Se on levinnyt Suomen luontoon Venäjälle tehtyjen siirtoistutusten kautta.

Supikoirapari pysyttelee yleensä yhdessä vuodesta toiseen. Naaras synnyttää pesäänsä keskimäärin kymmenkunta pentua. Uros avustaa poikasten hoidossa heti alusta alkaen. Emot alkavat kantaa kiinteää ravintoa 3-4 viikon ikäisille jälkeläisilleen. Noin kolmen kuukauden ikäisinä pennut seuraavat emojaan saalistusretkille. Puolivuotiaana ne ovat miltei täysikasvuisia ja selviytyvät omin päin, mutta pysyttelevät usein emojensa seurassa, kunnes ovat valmiita perustamaan oman lauman.

Supikoirilla on pyrkimys pitää pesänsä puhtaana käyttämällä käymälänä ja viestintäkeskuksena vakituista ulostuspaikkaa, joka on tarpeeksi kaukana nukkumapaikasta. Suomen leveysasteilla supikoira pyrkii yleensä viettämään ainakin osan talvesta maanalaisen luolan suojassa talviunessa, eikä sen elimistö ole sopeutunut ympärivuotiseen ulkona oloon. Supikoirat kestävät paljon huonommin kylmää kuin esimerkiksi ketut.

Supikoira syö pieniä jyrsijöitä, sammakoita, marjoja, hedelmiä, viljaa, hyönteisiä, haaskoja, linnunmunia ja lintuja. Supikoira suosii erityisesti kosteita lehti- ja sekametsiä, joissa on rehevä aluskasvillisuus.  
 

Hilleri

Hilleri (Mustela putorius) on eurooppalainen näätäeläin, joka on melko huonosti sopeutunut Suomen talviolosuhteisiin, ja lajia esiintyy siksi vain Etelä- ja Keski-Suomessa. Hilleri elää yleensä asutuksen liepeillä ja paikoilla, missä on helposti saatavilla ravintoa, esimerkiksi tunkioiden lähettyvillä. Hilleri viihtyy usein myös vesistöjen ja kosteikkojen lähellä, mutta minkistä sen elintavat poikkeavat muun muassa siinä, että hilleri ei ole yhtä hanakka uimaan, vaikka se osaakin sukeltaa melko taitavasti.

Hilleri on luonnossa aktiivinen pääasiassa yöllä ja hämärässä, mutta joskus sitä voi tavata myös päivällä. Päivälevon se viettää usein toisen eläimen kolossa tai kivien ja oksien alla. Hilleri voi kuitenkin kaivaa myös itse oman pesäkolon. Yölliset pyyntimatkat ovat muutamia kilometrejä ja liikkumisalue on noin 1 km2. Uroksilla alueet ovat suuremmat kuin naarailla.

Hillereiden pääravintoa ovat pienet nisäkkäät, linnut, sammakot sekä käärmeet. Myös kalat, hyönteiset ja marjat kuuluvat hillerin ruokavalioon.

Hillerin poikaset syntyvät toukokuun loppupuolella tai kesäkuussa ja viihtyvät hyvin pitkään emonsa luona. Täysikasvuiset hillerit eivät yleensä siedä alueellaan pariutumis- ja poikastenhoitoajan ulkopuolella muita lajitovereita.

Hillereitä kasvatetaan huomattavasti vähäisempinä määrinä kuin minkkejä niin Suomessa kuin muissakin turkistuottajamaissa.
 
 

Eläinmäärät

Huipussaan suomalaisten turkistarhojen eläinmäärät olivat 1980-luvun puolivälin aikoihin. Silloin Suomessa oli häkkiturkiseläimiä noin 10 miljoonaa, eli kaksi kertaa niin paljon kuin ihmisiä. Nykyään Suomen häkkiturkiseläinten määrä on noin 4 miljoonaa.

Tärkeimmät häkkiturkiseläinlajit Suomessa ovat naali (jota turkisalalla kutsutaan siniketuksi), kettu (jota kutsutaan hopeaketuksi), minkki, hilleri ja supikoira. Viimemainittua lukuun ottamatta kaikista on useita värimuunnoksia.

Seuraavassa esiteltävät luvut perustuvat Suomen Turkiseläinten kasvattajainliitto ry:n ilmoittamiin lukuihin.
 

Pentutuotos Suomessa vuonna 2009

Siitoseläimet Suomessa vuonna 2009

Pentutuotos Suomessa vuonna 2009 ja vuonna 1999

Siitoseläimet pidetään vastaavanlaisissa oloissa kuin nahoiksi kasvatettavat.