Sika eläimenä

Sian luonnonvarainen kantamuoto on villisika. Villisian pääasiallinen leviämisalue on lauhkea lehtimetsävyöhyke, mutta villisikalaumoja tavataan jonkin verran myös eteläisessä ja itäisessä Suomessa.

Arvioidaan, että sikoja on pidetty kotieläiminä jo yli 8 000 vuotta. Kesyyntyminen ja jalostus eivät ole kuitenkaan poistaneet sioilta niiden lajityypillisiä käyttäytymistarpeita, kuten tarvetta tutkimiseen ja tonkimiseen, itsensä viilentämiseen rypemällä, pesänrakentamiseen porsimisen lähestyessä ja selkeästi erotettujen ruokailu-, makuu- ja ulostuspaikkojen pitämiseen erillään. Villisika ja kesysika voivat yhä myös lisääntyä keskenään.

Kärsä on tehty tonkimista varten

Siat ovat älykkäitä eläimiä, joilla on hyvä haju- ja kuuloaisti. Luonnossa ne liikkuvat pääasiassa hämäränaikaan. Niiden reviirin koko vaihtelee muutamasta hehtaarista jopa useampaan sataan hehtaariin. Niiden elinalueelle kuuluu aina kosteikkoja, joissa siat voivat rypeä kuumalla ilmalla.

Siat elävät luonnossa pysyvissä ryhmissä, jotka koostuvat muutamista naaraista ja niiden porsaista. Karjut liittyvät laumoihin vain lisääntymisaikaan. Sikalauma nukkuu aina omassa pesässään, mutta ruokailu- ja rypemispaikat se voi jakaa muiden laumojen kanssa. Siat toimivat aina synkronisesti eli eläimet lepäävät ja syövät yhtä aikaa. Levätessään sioilla on tarve nukkua läheisessä kontaktissa ryhmän muihin sikoihin.

Sioilla on voimakas tarve tutkia ympäristöään haistelemalla, näykkimällä ja tonkimalla. Sika käyttää näihin suurimman osan valveillaoloajastaan. Siat ovat hyvin uteliaita eläimiä, ja niille on kehittynyt myös hyvä oppimiskyky.

Siat ovat kaikkiruokaisia, vaikka pääasiassa ne syövät monipuolisesti kasvisravintoa. Lisäksi niille kelpaavat myös esimerkiksi erilaiset hyönteiset, madot ja jopa raadot. Luonnossa siat käyttävät ruuan etsimiseen ja sen syömiseen 7-8 tuntia vuorokaudessa. Sikaloissa lian lyhyt syöntiaika sekä karkearehujen puute aiheuttavat usein käytöshäiriöitä, jotka ilmenevät esimerkiksi häntien sekä kaltereiden stereotypisenä puremisena.

Sioilla ei ole hikirauhasia eivätkä ne myöskään läähätä tehokkaasti. Siksi niiden täytyy säädellä lämpötilaansa ulkoisin keinoin. Kuumina päivinä siat käyvät rypemässä kosteikoissa, joiden vesi viilentää ihon pintaa. Ihon pintaan tarttuva savi sitoo vettä ja haihduttaa sitä hitaasti, jolloin viilennys jatkuu pidempään. Ilman ulkoista viilennystä siat voivat kuolla lämpöhalvaukseen.

Pesänrakentaminen on tärkeää

Emakoilla on voimakas tarve rakentaa pesä porsimista varten. Ne aloittavat pesän rakentamisen noin 6-12 tuntia ennen porsimista. Pesä on yleensä rinteessä oleva, suojaisa kuoppa, joka on runsaasti pehmustettu erilaisilla heinillä ja muilla kasveilla sekä oksilla.

Porsaat tarvitsevat runsaasti lämpöä ja runsaat pehmusteet suojaavat niitä myös tehokkaasti emakon alle litistymiseltä. Luonnonoloissa porsaiden kuolleisuus onkin vain noin 5 %, kun se tavanomaisissa sikaloissa on keskimäärin 25 % ennen vieroitusta.